Kävin puolisoni kanssa katsomassa tuoreeltaan Dome Karukosken uuden Leijonasydän -elokuvan. Pätkä kertoo natsiskiniporukoissa pyörivästä Teposta, joka rakastuu Sariin, jolla puolestaan on aiemmasta suhteestaan tummaihoinen poika, Ramu. Tästä seuraa kaikenlaista elokuvan juonta edistävää toimintaa.
Suhtauduin filmiin aluksi ennakkoluuloisesti. Vaikka käsikirjoittaja Aleksi Bardy tunnetaan vasemmistolaisena, en ollut innoissani ajatuksesta, että tarina kerrotaan rasistien näkökulmasta. Fasistithan ovat yhteiskunnallinen vitsaus jotka aiheuttavat niin paljon pahaa, että heidän näkökulmansa ei ansaitse tulla esitetyksi.
Karukoski kuitenkin onnistui oletetussa tavoitteessaan, sillä ymmärsin elokuvan aikana olevani ennakkoluuloineni väärässä. Vaikka elokuvan henkilöt käyttäytyvät idioottimaisesti ja tuomittavasti, Karukoski perustelee heidän toimiaan ymmärrettävästi.
Kenties nyt, kun äärioikeistokeskustelun ensimmäinen vaihe on käyty, tarvitaan juuri tällaista filmiä joka valottaa fasistien maailmaa ihannoimatta, mutta ymmärtäen. Rasistista väkivaltaa ei koskaan pidä hyväksyä, mutta jos pystymme jäljittämään mistä se kumpuaa ja pääsemään sen alkulähteille, voimme myös löytää todellisia keinoja sen kitkemiseksi.
En pysty samaistumaan natsiskiniin, mutta pystyn samaistumaan nuoreen mieheen, joka on vahvasti pihalla elämästä ja yhteiskunnasta. Tuloerojen kasvaessa, keskinäisen kilpailun kovetessa ja pahoinvoinnin lisääntyessä moni lähiöiden jannu jää varsin tyhjän päälle.
Sohvanpohjan perspektiivistä maailma näyttää epäoikeudenmukaiselta paikalta, jossa vain vahvat pärjäävät ja jossa kaikki yrittävät kusettaa. "Järjestelmä" on monimutkainen ja hankalasti hahmotettava sekamelska, joten helppo ratkaisu löytyy erilaisten syyttämisestä, pelkäämisestä ja vihaamisesta.
Toisaalta monet nuoret kundit kaipaavat myytillisen vahvan isähahmon lisäksi myös veljeyttä ja omaa seurapiiriä, jossa kisailla, verrata itseä kaltaisiinsa, sekä antaa ja saada hyväksyntää. Jos porvarillisen yhteiskuntajärjestelmämme syrjäyttämisen ja yksinjättämisen ketjussa ei nuorukaiselle ole misään vaiheessa tarjolla mitään mielekkäitä malleja näiden tunteiden ja tarpeiden tyydyttämiseen, ovat uusnatsikerhot varsin looginen vaihtoehto nuorile vihaisille miehille.
Fasimia vastaan tulee taistella kaikilla tasoilla ja joillekin tämä tarkoittaa konkreettista taistelua fasisteja vastaan. Jyväskylän tapaus ja monet muut keissit ovat osoittaneet, että meille vasemmistolaisille tämä taistelu on varsin usein puolustuskamppailua. Fasismi ei kuitenkaan yhteiskunnastamme poistu, vaikka joka ikistä kiljuskiniä lyötäisiin nyrkillä päähän. Tarvitaan ennaltaehkäiseviä toimia.
Tarvitaan riittävästi tiloja ja kerhoja, jossa nuoret miehet voivat kanavoida energiaansa hyödylliseen tai edes järkevään toimintaan. Tarvitaan esimerkiksi nuorisotaloilta löydettävissä olevia "miehen malleja," jotka opettavat että viha ja rasismi eivät ole ratkaisu yhteiskuntamme ongelmiin. Ennen kaikkea tarvitaan politiikkaa, joka rakentaa meille yhteiskunnan, jossa kenenkään ei tarvitse olla yksin tai kenenkään ei tarvitse kokea oloaan turhaksi.
P.S. Leijonasydämen suurin puute on se, että natsiporukka mitä leffassa kuvataan muistuttaa enemmän 90 -luvun joensuulaisjengejä kuin esimerkiksi Vastarintaliikkeen janareita. Nykyään äärioikeiston kuva on maassamme erilainen. Taustalla on enemmän ideologiaa, kirjoitettua teoriaa ja monimutkaisempia rakenteita jotka vaikuttavat ihan eduskunnassa asti. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea tämä kirja.